Punaisten ja valkoisten taisteluja
”Jopa valkoiset ymmärsivät, että se oli virhe”, sanoi Suomenlinnan opas kesällä, kun tutustuimme alueen historiaan ja siellä tapahtuneisiin asioihin. Hänen asenteensa valkoisia kohtaan valui sanojen läpi niin aggressiivisesti, ettei se voinut olla välittymättä myös opaskierrokselle osallistuneille. Seurasin mielenkiinnolla ihmisten reaktioita. Toiset nyökkäilivät hyväksyvästi, osa kohotti hämmentyen kulmiaan. Joukossa taisi olla sekä valkoisten että punaisten jälkeläisiä.
Viime vuodet ovat olleet elämässäni suhteellisen turbulenssia aikaa. Kolmen vuoden sisällä olen kirjoittanut kaksi kirjaa (Herkät johtajat 2023 ja Salattu toivottu lapsi 10/2024) sekä elänyt yksinyrittäjän uudenlaista arkea. Koronakurimuksen sekä henkilökohtaisesta tilanteesta johtuvan luottamustrauman vuoksi olen saanut mahdollisuuden eheyttää itseäni ja luoda oman elämäni raamit uudelleen.
Kyyneleet eivät ole minua vältelleet. On ollut päiviä, jolloin pelkkä hengittäminen on tuntunut työvoitolta. Pienin askelin olen kuitenkin päässyt siihen tilanteeseen, jossa voin rehellisesti todeta: tätä mimmiä ei ihan helpolla (enää) nujerreta! Sinisilmäisyys ja lapsenusko ovat poissa. Tilalle on tullut vakaus ja syvä rauha. Säröistä huolimatta – ja juuri siksi, olen tänään vahvempi ja määrätietoisempi kuin koskaan. On ihana olla hengissä!
Ja hengissä haluan pysyäkin. Nyt haluan palata intohimoni pariin. On aika jälleen laittaa oma panokseni yhteisen, paremman maailman luomisen edistämiseksi.
En varmasti ole ainoa, joka on huomannut, että olemme Suomessa ajautuneet kahtiajakautumisen tilaan. Tähän saakka olen pysynyt havainnoistani hiljaa. Vaikka tyrmistykseni ja suruni on kasvanut vuosi vuodelta suuremmaksi, olen pysynyt vaiti. En ole hämmentymiseltäni (ja toipumiseltani) pystynyt kommentoimaan kaikkea näkemääni tai kokemaani. Kahtiajakautuminen on näkynyt erityisesti somealustoilla, mutta perinteinen mediakin on sortunut nostamaan aiheita, jotka ruokkivat kahtiajakoa. Tätä on ollut ja on yhä edelleen vaikeaa seurata sivusta.
Ketkä siellä sitten puhuvat? Tuleeko ”tavallisen ihmisen” ääni kuulluksi? He, jotka ovat käyneet ensiapukoulutuksen tietävät, että onnettomuuspaikalla suurin hätä ei ole yleensä sillä, joka äänekkäimmin huutaa. Enemmän pitäisi kiinnittää huomiota heihin, jotka ovat hiljaa. Sama pätee myös yhteiskuntaan ja siellä eläviin ihmisiin. Ei tavallinen ihminen jaksa tätä riitelyä. Hermot ja sydän eivät kestä. Kaikki haluavat vain loppujen lopuksi elää rauhassa.
Tutkiessani omia sukujuuriani ja historiaani, olen oivaltanut jotain syvällistä myös tämän hetken polarisaatiosta. Taustalla on osittain sukulinjoissa kulkevat kokemukset, jotka näyttäytyvät tämän päivän ihmisissä. Suomen sisällissodasta ei ole pitkä aika. Meillä kulkee edelleen suonissamme lojaliteetteja esivanhempiamme kohtaan, jotka tulevat esiin tämän päivän näytelmissä. Roolit eivät ole vaihtuneet, vain näyttelijät ovat uusia. Punaiset ja valkoiset käyvät edelleen taistelua omissa poteroissaan.
Historialla on tapana toistaa itseään. Jos emme pysähdy miettimään oman toimintamme motiiveja ja syvempiä tarkoituksia, toimimme usein autopilotilla omasta maailmankuvastamme käsin. Emme edes halua ymmärtää toista. Mutkat ajetaan suoriksi ja vastapuoli leimataan miettimättä sen kummemmin, onko asia oikeasti niin kuin kuvitellaan sen olevan. Vääryydet halutaan korjata. Maksoi mitä maksoi. Se, että ihminen on lojaali omalle maailmankuvalleen, on syvästi inhimillistä. Ihminen saa oikeutuksen olemassaololleen samaistumalla johonkin omaa ajatteluaan tukevaan ryhmään. Me ja he. Voisimmeko kuitenkin edes yrittää olla olemassa ilman, että tuomitsemme toisiamme?
Onko mikään asia koskaan muuttunut vihaamalla tai toisia ihmisiä loukkaamalla?
Punaiset ja valkoiset unohtivat vastakkainasettelun ja toisilleen aiheuttamat kauheudet, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Ehkä meidän kannattaisi yhdistää voimamme jo tänään. Olemme pieni kansa, joka pystyy ihmeisiin. Kun punaisen ja valkoisen yhdistää, siitä tulee vaaleanpunaista. Ja se on rajattoman rakkauden väri.
