Luottamuksen syvässä syleilyssä
”Älä sie tyttö vaan kirjoita, muista nauttia myös auringosta”, sanoi minulle mökkinsä Espanjasta vuokrannut nainen. Hän oli jo aikaisemmin vaikuttanut vähän normaalia huolehtivammalta vuokraemännältä. Kun kysyin, tarvitseeko minun ottaa lakanoita mukaani, hän suorastaan huudahti, ettei missään tapauksessa. Minua oltaisiin vastassa majapaikassani, ja kaikki sujuisi hyvin.
Ehkä hän tiesi haastavasta tilanteestani. Olin jutellut naisen aviomiehen kanssa aikaisemmin. Puhelu oli ollut lämmin. Mies muistutti edesmennyttä ukkiani, joten uskaltauduin kertomaan hänelle asioista, joita kävin läpi. Ehkä pariskunta elämänkokemuksellaan tajusi, että tarvitsin nyt suorittamisen sijaan toipumista.
Pelkästään lähteminen Espanjaan oli tuntunut utopistiselta ajatukselta. Taloudellisesti vuosi on ollut minulle katastrofaalinen. Tuoreena yrittäjänä töitä on ollut vähän, vaikka olen tehnyt hurjasti asioita ja yrittänyt hankkia asiakkaita. Kaikki tulovirta pysähtyi jossain vaiheessa kuin seinään. En millään olisi selvinnyt ilman lähipiiriäni, säästöjäni ja starttirahaa. Välillä on näyttänyt siltä, että pahimmat pelkoni ovat todella käymässä toteen: menetän työkykyni ja minulla ei ole mitään taloudellista turvaa. Olen kuitenkin kuin ihmeen kaupalla selvinnyt kuukaudesta toiseen. Olen opetellut luottamaan, että elämä kantaa. Aina se on kantanut. Jostain minun on kuitenkin pitänyt luopua.
Yksi asia on suorittaminen. En pelkää työntekoa ja olen aina uskonut, että kyllä tekijälle töitä riittää. Vuosikaudet myös jahtasin jotain isompaa; hyvää ja arvostettua positiota, jossa voisin vaikuttaa ja olisin hyväksytty yhteisössäni. Ihminenhän haluaa aina kuulua joukkoon. Niin minäkin. Maailma on kuitenkin näyttänyt, että suorittamisen aika on nyt kohdallani ohi. Mailan puristaminen ja maskuliininen puskeminen on loppumassa. Annan elämän ohjata, ja luotan siihen, että oikeat asiakkaat hakeutuvat luokseni ja rahaa riittää laskuihin ja perheeni tarpeisiin. Olen liikuttavan kiitollinen jokaisesta asiakkaastani. Hyväksyn tieni, vaikka se ei ole aina helppoa.
Sain seuraavasta kirjastani hyvän syyn lähteä Espanjaan. Tiedän jo oman tyylini työstää tekstiä, joten puhuin itselleni tarvitsevani rauhallisen paikan kirjoittaa. Toki minulla on monen muun suomalaisen tavoin aina ollut haave osittaisesta asumisesta lämpimässä ja valossa. Kyse on terveydestäni, koska minulla on astma ja ihoni on atooppinen. Olen myös huomannut, että syksyn pimeys tuntuu vuosi vuodelta raskaammalta: valon lapsi kaipaa valoon! Mutta enhän minä voi vain lähteä lorvimaan, ajattelin. Sisäinen ääni painosti lähtemään, mutta toisaalta se huusi kovaan ääneen, että miten sinä kehtaat! Lähipiirini on huomannut taisteluni ja hiipuvat voimavarani, joten he ymmärsivät tarpeeni mennä.
Espanjassa majoituin pienellä budjetilla Suomi Villagen leirintäalueella, jossa oli suomalaisten lisäksi muun muassa espanjalaisia, brittejä ja ruotsalaisia. Pääasiassa ihmiset olivat jo eläkkeelle jääneitä, joiden silmissä keski-ikäistä naistakin tytöteltiin. Ja ai kuinka hyvältä se tuntui! Kohtasin lomani aikana myös 70-vuotiaan sielunsiskoni, jonka kanssa ajoimme pienellä Smartilla, joimme hänen terassillaan punaviiniä ja paransimme maailmaa. Hän piti minusta huolta.
Toisen kirjani kohdalla kyse on osittain omasta toipumisprosessistani. Esikoiskirjani Herkät johtajat on auttanut monia ihmisiä ymmärtämään paremmin itseään ja toisia ihmisiä. Uusi kirjani auttaa luultavasti ihmisiä vielä esikoistani enemmän, sillä se koskettaa tavallaan ihan jokaista meistä. Odotan, että pääsen siitä julkisuudessakin kertomaan. Minulla on olemassa sille myös deadline. Ja vaikka kirjoittamiseen varattu lomani ei kirjaani fyysisesti juuri edistänytkään, luotan siihen, että saan sen tehtyä ajoissa. Aurinko ja meri antoivat voimaa jatkaa.
Viimeisenä Andalusian aamuna huomaan laukkuja pakatessani sättiväni itseäni ”hukkaan menneestä ajasta”. Harmittaa, kun kirjoitustyö ei ollut edennyt suunnitelmieni mukaisesti. Silmäni havaitsevat terassilla pikkulinnun, joka katselee minua päätään kallistellen ja veikeänä. Pian lintuja on kolme. Näen heissä naiset, jotka ovat viime aikoina tulleet sattuneesta syystä tutuiksi. Kuulen mielessäni heidän sanansa: ”Höpö höpö, tyttö. Nyt nautit, kun vielä voit”. Just niin. Hymyilen.
