Armollisuutta
Kuka tietää sen tunteen, kun tuntuu toivottomalta ja haluaisi vain työntää päänsä pensaaseen? Kun tahtoisi vajota maan alle tai istua hiljaa pimeässä huoneessa hiljalleen kuihtuen näkymättömiin ja pois kaikkien huulilta ja mielistä? Kun haluaisi rauhassa koota itsensä kokoon niistä rikki revityistä rippeistä, joita on enää jäljellä? Kun ihan vakavasti pohtii, että olenko minä enää koskaan ehjä tai onnellinen? Kun muut vain porskuttaa, mutta minä en siihen (enää tai vielä) kykene? Kun oma maailma on pysähtynyt, mutta et pysty kuin huutamaan äänettömästi? Olet yksin ongelmasi kanssa, sillä kukaan muu kuin vastaavan asian kokenut voi tietää, mitä pääsi sisällä tapahtuu. Ja yksin joudut tämän asian myös läpi käymään.
Olen lähes koko elämäni joutunut opettelemaan huolehtimaan omasta jaksamisestani. Koska hermostoni reagoi kaikkeen erityisen herkästi, olen kerännyt itselleni tapoja, jotka pitävät minut kunnossa; meditoin, käyn päivittäin meressä uimassa, harjoitan kiitollisuutta ja liikun metsässä. Ohjaan muita ihmisiä hyvinvoinnin pariin, valmennan ja coachaan. Olen siis myös hyvinvointivaikuttaja. Olen opetellut suojaamaan itseäni sairastumiselta ja liialta kuormittumiselta. Omaan optimisten luonteen, joka näkee mahdollisuuksia sielläkin, missä niitä ei muiden mielestä välttämättä ole. Tasapainoa ja onnellisuutta elämääni on tuonut myös tietoinen henkinen kasvu, joka alkoi kohdallani vuonna 2009, kun sairastuin ensimmäistä kertaa kehon ylirasitustilan vuoksi myös fyysisesti. Luulin todellakin ihan aidosti selvittäneeni jo sen, mikä ajaa ihmiset masennukseen ja fyysiseen uupumukseen ja miten sieltä noustaan ylös. Että itseäni en enää edes uupumisen reunalle päästä. Kunnes elämä tarjoili jälleen jotain vähän vielä kiperämpää pureskeltavaa.
Kulunut vuosi toi eteeni asioita, joihin en pystynyt millään tavalla varautumaan etukäteen. Sain kirjankirjoitusprosessini alkuvaiheessa tietää asian, joka olisi syössyt kenet tahansa ihmisen syviin vesiin. Kirjoittamisen aikaan en voinut työstää juttua kunnolla, vaan keskityin täysin saamaan päätökseen työn, jonka olin päättänyt tehdä. On suoranainen ihme, että sain kirjani kirjoitettua. Luulin aidosti selvinneeni kohtaamastani traumaattisesta tilanteesta suhteellisen hyvin. Toki en edes tiedä, missä kunnossa olisin, jos minulla ei olisi tätä tietämystäni ihmisen psyykestä ja kokemusta kriiseistä selviytymisestä. Ehkä koen, että herkkyyteeni omalle hyvinvoinnilleni on ollut myös selviytymiseni mahdollistaja – ja toisaalta kompastuskiveni. En voi työntää asioita sivuun loputtomiin, vaan herkkä oikeudentajuni ajaa minut selvittämään totuuden. Tiedän myös, että ”sen minkä taakseen jättää, sen edestänsä löytää” eli asioita ei koskaan kannata lykätä loputtomiin.
Tällä hetkellä kirjan käsikirjoitus on käynyt kustannustoimittajalla ja odottaa minun lopullista läpikäyntiäni, jotta kirjan voisi laittaa painoon. Nyt on jäljellä tietynlainen epäusko. Olin viimeisen vuoden valtavan psyykkisen stressin ja kuormituksen alla, joka purkaantui käsikirjotuksen jättämisen jälkeen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että haluaisin perua koko homman. Että mitä ihmettä olin oikein ajatellut? Kuka hullu nyt minun tekstiäni haluaisi lukea. Ymmärrykseni mukaan on kuitenkin hyvin tyypillistä, että kirjan kirjoittamisen jälkeen iskee tyhjyys ja surukin. Vilkaisu kustannustoimittajan viestiin kertoo, että joudun poistamaan asioita, jotka olisivat olleet minulle merkityksellisiä. Ymmärrän sen kuuluvan prosessiin, vaikka haluaisin jo päästää kirjasta irti ja jatkaa kohti uusia seikkailuja. Mietin myös sitä, että siinä mielentilassa ja paineessa, missä olen viimeisen reilun vuoden ajan elänyt, kirjan kirjoittamisen on ollut sulaa hulluutta. Silti selvisin. Ja yksi unelmani on toteutumassa. Sain oikeasti kirjoitettua kirjan! Siitä olen onnellinen.
Kerään nyt hiljalleen voimiani, jotta ensi vuoden puolella pääsen toteuttamaan toista suurta unelmaani: oman yrityksen kasvattamista. Pääsen vihdoin tekemään työtä, jota sydämestäni rakastan. Pääsen puhumaan ja valmentamaan ihmisiä aiheista, joista olen aidosti innostunut. Etenen pienin askelin ja keskityn niihin moniin asioihin, joista voin tällä hetkellä olla kiitollinen. En tietenkään olisi halunnut kokea tätä myllyä, jossa nyt pyörin. Jouduin pyörremyrskyn silmään täysin syyttä ja yllättäen. Kaikkiin tapahtumiin ei elämässä kuitenkaan pysty vaikuttamaan. Mutta siihen voi, miten asioihin suhtautuu, ja miten ne kohtaa.
Ja ehkä se on tämän tarinan opetus: Nöyryys lisääntynee, mitä enemmän ihminen kohtaa vastoinkäymisiä ja kriisejä. Ainakin minun kohdallani se näyttää olevan niin. Joku osa on mennyt paikaltaan, eikä se enää koskaan palaa samaan asentoon. Se auttaa katsomaan maailmaa rauhallisemmin, entistä lempeämmin. Pystyn ehkä syvemmin auttamaan tulevia asiakkaitani, kun kykenen peilaamaan teorian lisäksi myös omia kokemuksiani ja niistä selviytymistä.
Avaan kohtaamaani asiaa myöhemmin. Vielä ei ole sen aika, sillä haluan rauhassa ja sisintäni suojellen koota itseni kuntoon, jotta voin olla aidosti avuksi myös muille ihmisille. Hyvä tästä tulee.
Toivon valoa ja rakkautta kaikille, joita elämä nyt koettelee. Minun tarinani jatkuu. Ja tulevina vuosina tämäkin kivulias kokemus muuttuu kauniiksi kertomukseksi ja avuksi heille, jotka sitä tarvitsevat. Armollisuus tuo rauhan.
